Kuukausittainen arkisto: heinäkuu 2012

Amsterdam

Kävin viime viikolla Amsterdamissa vajaan viikon mittaisella lomalla. Odotukseni olivat mennessäni korkealla, koska Kalle oli sanonut kaupunkia esteettömäksi ja olin muutenkin kuullut siitä hyvää. Toisaalta tajusin pari päivää ennen lähtöä, etten tiennyt Hollannista muuta kuin menestyvän jalkapallomaajoukkueen, tuulimyllyt, Van Goghin ja tietysti laillisen kannabiksen.

Kaikissa kaupungeissa mietin, voisinko asettua niihin asumaan. Ensimmäisinä päivinä Amsterdam näytti siltä, että en olisi muuttanut sinne mistään hinnasta. Hotellimme päärautatieaseman tuntumassa oli kyllä esteetön, mutta kaikki näkemäni asuinrakennukset olivat kapeita ja kaksikerroksisia. Rotvallit olivat pääosin madallettuja, mutta kauppoihin ja kahviloihin johtivat lähes poikkeuksetta portaat tai hyvin korkea kynnys. Ja jos ravintolaan pääsi, vessassa käynnistä oli turha haaveilla.

Eräänä päivänä menin mieheni kanssa kauemmas keskustasta Amstelveeniin Cobra-museoon. Jos ymmärsin hollantilaista kuntarakennetta ollenkaan oikein, se oli vähän kuin Vantaa: oma kaupunkinsa, joka kuitenkin liittyi elimellisesti pääkaupunkiin. Sinne pääsi matalalattiaisella bussilla, joka oli vieläpä kohtuullisen nopea. Matkalla ja museon ympäristössä näkyi samanlaisia kerrostaloja kuin missä tahansa muualla. Amstelveenin keskustassa pääsi liikkumaan kiitettävän esteettömästi. Aloin tuntea sympatiaa koko Hollantia kohtaan. Annoin Amsterdamin keskustallekin uuden tilaisuuden ja huomasin, että sielläkin tilanne vaihtelee osasta toiseen suuresti.

Haluan matkustamisen olevan mahdollisimman helppoa. Siksi en pidä lainkaan järjestelmistä, joissa vammaiset ihmiset on huomioitu erityisjärjestelyillä. Valitsen kotimaassakin mieluummin InterCity- kuin Pendolino-junan, koska ensin mainittuun pääsee pyörätuolilla suoraan, mutta jälkimmäisessä pitää jännittää, tuleeko konduktööri käyttämään hissiä, että pääsen sisään tai ulos. Toisaalta on tietysti hyvä, että kyytiin ylipäätään pääsee. Amsterdamissa matkustavan kannattaa huomata, että juniin päästäkseen tarvitsee irrallisen rampin, joka tuodaan etukäteistilauksesta. Tarpeestaan pitää ilmoittaa ajoissa, kuulemma "useita tunteja etukäteen". Itse en tätä tiennyt saapuessani lentokentän yhteydessä olevalle rautatieasemalle, mutta henkilökunta suostui joustamaan ja apu järjestyi puolessa tunnissa. Juuri ystävälliset ihmiset olivat parasta koko Amsterdamissa.

Kaupungin olennaisimmat nähtävyydet ovat niin pienellä alueella, että pitkää matkaa kulkevia junia ei juuri tarvitse käyttää. Kätevämpiä ovat ratikat ja bussit. Silmämääräisesti arvioiden suurin osa ratikoista on matalalattiaisia, mutta vain harva pysäkki on riittävän korkea. Tarvitsin kyytiin pääsemiseen apua. Kaikki näkemäni bussit olivat matalalattiaisia, mutta niihinkään ei päässyt nousemaan samalta tasolta. Tilanne oli siis samankaltainen kuin Suomessa. En löytänyt mistään mainintaa siitä, olisiko minun tai avustajan matkustaminen joukkoliikenteessä ollut ilmaista. Lipunmyyjätkään eivät osanneet vastata kysymyksiini, joten maksoin kiltisti. Metroa en päässyt testaamaan, koska lähtöaseman hissi oli rikki juuri kun olisin sitä tarvinnut.

Suurin miinus Amsterdamissa oli vessan löytämisen hankaluus. Ravintoloiden vessat olivat yleensä ahtaita ja sitäpaitsi pitkien, kapeiden portaiden päässä. Välttämättä edes kauppakeskuksissa ei ollut invavessoja, vaikka muita vessoja olisikin ollut. Huomasin, että pissahädän yllättäessä kannattaa poiketa museoon tai hotellin aulaan.

Kaiken kaikkiaan Amsterdamista jäi iloinen mieli. Suosittelen sitä lämpimästi lomakohteeksi, ainakin jos erittäin epävakaa ilma ei haittaa. Tekemistä ja näkemistä jäi runsaasti seuraavallekin kerralle.

Amu Urhonen, Kynnyksen puheenjohtaja

Kynnyksen matkapäiväkirjasta

Kynnyksen tiedottaja ja Kynnys-lehden toimitussihteeri Sanni Purhonen oli 13–18.6 mukana Kynnyksen matkalla Bosnia-Hertsegovinassa tapaamassa yhteistyökumppaneita alueen vammaisjärjestöistä. Otteita matkapäiväkirjasta julkaistaan kesän aikana Kynnyksen blogissa.

 

Sunnuntai 17.6.

 

Lotoksen toimistolla toimitaan aktiivisesti, jotta nuoret vammaiset omaksuisivat itsenäisen elämän ideologian, kuten Suad korostaa esittelyssään. Monta nuorta onkin saatu paikalle kertomaan historiastaan järjestön kanssa.

Hauska yksityiskohta on Delilan tarinassa. Hän oli serkkunsa kanssa piknikillä toimiston läheisyydessä, kun Lotoksessa oli koulutus.

– Lotoksen työntekijä Jasko näki tytön pyörätuolissa ja luuli, että olen sinne tulossa. Niinpä hän vain työnsi minut sisään! Kun kuulin, mistä oli kysymys, halusinkin osallistua!

Näin vammaisia siis rekrytoidaan järjestöihin. Koko toimisto räjähtää nauramaan.

 

Paljon ikävämpi on Mecian tarina. Hän oli läpäissyt pääsykokeet yliopistoon, mutta hänelle ei kerrottu sitä, koska koulu ei halunnut ottaa vammaista opiskelijaa.

– Kun yritin päivästä toiseen käydä kysymässä tuloksia ja rekisteröitymässä, dekaani ei suostunut edes vastaanottamaan minua. Lopulta opintotoimiston nainen kertoi epävirallisesti, että olin läpäissyt kokeen. Hän pelkäsi asian paljastettuaan työpaikkansa menettämistä.

Noiden tapahtumien aikaan Mecia ei vielä ollut Lotoksen aktiivi. Hän järkyttyi saamastaan kohtelusta niin, ettei tiennyt, mitä tehdä. Mecian äiti olisi tahtonut viedä asian julkisuuteen, mutta hän ei halunnut sitä. Aktiivisuuden siemen jäi kuitenkin kytemään.

– Tajusin, että minun on taisteltava oikeuksistani. Menin vapaaehtoistyöhön Kalesiassa, ja sitä kautta tutustuin Lotokseen. Tätä nykyä asun yksin Tuzlassa, jotta voin elää itsenäisesti ja toimia järjestössä.

Aikooko hän koskaan takaisin yliopistoon?

– Ehkä, jos asenteet muuttuvat.

– Jos hän haluaa kouluun, me olemme nyt hänen tukenaan!, toteaa Sanja, joka on puhissut vihasta järjestelmää kohtaan koko keskustelun ajan.

Sanja kuitenkin ilahtuu kuullessaan itsekin ensimmäistä kertaa, että järjestötyön lisäksi Mecia nauttii tätä nykyä lukemisesta ja kävelyretkistä miespuolisen ystävän kanssa. Tulevaisuus näyttää valoisalta.

 

Viimeinen haastateltava on Hannes. Nuoren rekkakuskin elämä teki täyskäännöksen hänen hypättyään uimaan tuntemattomiin vesiin. Seurauksena oli niskojen murtuma ja halvaantuminen.

Nykyisin Hannes asuu vanhempiensa kanssa ja hänen ongelmansa ovat avustuksen sekä kunnollisten apuvälineiden puute.

– Sähköpyörätuoli maksaa 3500 euroa. Ja entäpä nostin sänkyä varten! Apuvälineet ovat täyttä luksusta, ei minulla ole rahaa sellaiseen. Ystäväni ja Lotos onneksi auttavat minkä voivat. Olen saanut pyörätuolini lahjoitusvaroin.

Onnettomuuden jälkeen Hannes masentui, eikä käynyt ulkona melkein kahteen vuoteen. Tutustuminen järjestötoimintaan kuitenkin avasi hänen silmänsä muiden vammaisten ongelmille. Nykyisin Hannes työskentelee Lotoksessa. Sosiaalinen elämäkin on yhtä aktiivista kuin ennen halvaantumista.

– Käyn ulkona jatkuvasti ja tyttöjä riittää, hän virnistää.

Lisäksi Hannes pääsee pian ensimmäistä kertaa lentokoneeseen, kun hän matkustaa tapaamaan Hollannissa asuvaa veljeään.

 

**

Haastatteluista jää hyvä mieli, koska nämä ihmiset ovat aktiivisia. Toisaalta on selvää, ettei heillä juuri ole mahdollisuuksia korkeakoulutukseen Tuzlassa. Lotos ei ole huono työpaikka, mutta silti voi ennustaa, että monilla henkilöillä on tulevaisuudessa edessä muutto isompiin kaupunkeihin, jos he saavat siihen tilaisuuden.

Matkalla Sarajevoon keskustelemme jälleen Sanjan kanssa paljon, nuorista, Lotoksen ja Partnerin yhteistyön haasteista ja elämästä. Suurimman huomion vievät silti vuoristotien henkeäsalpaavat maisemat ja kurvit, jotka vaativat ajajalta keskittymistä.

Illalla menemme vielä katsomaan Sarajevon vanhaa kaupunkia. Saan hotellin taksissa todistaa Suadin kuuluja sokean oppaan taitoja. Hän ei erehdy paikasta koskaan!

On kaunista ja kauhistuttavaa tuijottaa ylhäältä laaksoon kaupunkia, joka sädehtii illassa kuin jalokivi ja samanaikaisesti tajuta, että näiltä vuorilta katsottuna se on ollut kuin tarjottimella tarkka-ampujien tähtäimille ja pommeille. Sarajevon historia on hirvittävä, mutta pian edessä oleva poislähtö tuo mukanaan haikeuden. Nyt kaduilla käveltäessä tunnelma on melkein kuin missä tahansa eurooppalaisessa pääkaupungissa.

 

Maanantai 18.6.

 

Pääsemme ajoissa koneeseen ja kaikki toimi moitteettomasti. Sanjalle ja Suadille on ikävä sanoa näkemiin, mutta toivon, että tapaamme vielä. Viiden tunnin väliajan odotus Saksassa väsyttää sen verran, ettei päivästä jää juuri muuta raportoitavaa. Kotona suunnilleen keskiyöllä!

 

SP

 

Kynnyksen matkapäiväkirjasta

Kynnyksen tiedottaja ja Kynnys-lehden toimitussihteeri Sanni Purhonen oli 13–18.6 mukana Kynnyksen matkalla Bosnia-Hertsegovinassa tapaamassa yhteistyökumppaneita alueen vammaisjärjestöistä. Otteita matkapäiväkirjasta julkaistaan kesän aikana Kynnyksen blogissa.

 

Perjantai 15.6.

Banja Lukan yliopistolla haastattelemani Jovana opiskelee ensimmäistä vuotta psykologiaa. Ala on aina ollut hänen haaveensa. Hän viihtyy kampuksella, jossa asuu, ja pääsee liikkumaan kävellen kaikkialla. Myös Partnerin aktiivinen yhteisö on Jovanalle tärkeä.

– Vammaisten suurin ongelma on passiivisuus. Lisäksi monet ovat hyvin köyhiä.

Myös taloutta lukiossa opiskeleva Dado tietää paljon vammaisten oikeuksista ja esimerkiksi YK:n vammaisten ihmisoikeussopimuksesta. Hän asuu vanhempiensa kanssa ja saa avustajan opiskelua varten, viideksi tunniksi päivässä. Tulevaisuudesta on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta lakiopinnot kiinnostavat.

– Vammaisia ei kohdella tasa-arvoisesti. Jos saisin muuttaa yhden asian, aloittaisin esteettömyydestä. Niin, että jokainen saisi mennä, minne tahansa haluaa.

Dado on ollut mukana Partnerin toiminnassa alusta asti. Lisäksi hänkin kirjoittaa ja on julkaissut kokoelman rakkausrunoja. Banja Luka on selvästi lyyrikkojen kaupunki!  Illalla saamme viimein Partnerin ja Lotoksen edustajat yhteisen pöydän ääreen, kun Sanja ja Suad saapuvat tapaamaan meitä sekä Oliveran joukkoa.

 

Lauantai 16.6.

Lämmin aamu alkaa Partnerin ja Lotoksen neuvotteluilla. Tuomas Tuure kertaa yhteistyön periaatteita. Toiveissa on saada aikaan kunnolliset ideat, suunnitelmat ja niiden myötä rahoitusta tuleville vuosille. Tavoitteiden tulee siis olla samaan aikaan kunnianhimoisia ja toteutettavissa. Suunnitelmien raakaversioiden jättöaika on elokuun alku.

Neuvottelijat vaikuttavat ensin hieman hermostuneilta uudistusten edessä. Tuomas kuitenkin muistuttaa, että uusi järjestelmä mahdollistaa myös joustavuutta rahoituksessa. Projekteja voidaan nyt toteuttaa sekä abstraktisti pitkällä että konkreettisemmin lyhyellä tähtäimellä. Partnerin ja Lotoksen tavoitteita voidaan tarpeen mukaan eriyttää toisistaan. Jos jokin lyhyen tähtäimen projekti ei ole tuloksellinen, se voidaan myös keskeyttää.

Uudistuminen mahdollistaa Bosnia-Hertzegovinan alueellisten erojen havainnollistamisen niille yhteistyökumppaneille, joille tilanne ei ole entuudestaan tuttu, alkaen alueiden monimutkaisista lainsäädännöllisistä ja poliittisista eroista. Tästä seuraa hankearvioinnin helpottuminen, jonka lopputuloksena on viime kädessä toivottavasti rahoituksen kasvu.

Kummankin järjestön etuna korostuu, että ne työllistyvät ja toimivat itse vammaisten ihmisten voimilla. Serpskan puolella Banja Lukan alue on selkeän kehittynyt verrattuna useimpiin muihin paikkoihin, mistä seuraa omia ongelmiaan. Ongelmallista ylipäänsä on, että rahoitus uhkaa monin paikoin mennä yhteistyökumppaniemme sijaan helposti sosiaalijärjestöille, jotka toimivat esteellisissä tiloissa ja joissa ei ole vammaisia työntekijöitä. Lisäksi Euroopan lama uhkaa kaikkia vammaisjärjestöjen toimintoja alueesta riippumatta.

Iltapäivällä matkaamme kiemuraisia teitä Tuzlaan tutustumaan Lotoksen toimintaan. Sanja on hyvää seuraa ja juttelemme autossa yhtä soittoa koko matkan. Illemmalla käymme syömässä ja päivälliseen kuuluu myös epävirallisia keskusteluja esimerkiksi Kosovon tilanteesta.