Kuukausittainen arkisto: elokuu 2012

Muodin huipulle vaikka pyörätuolilla!

Viikonloppuna lehdissä nousi ansaitusti esiin hyvän mielen juttu, jossa: "Pyörätuolikaunottaret esittelivät uutuusmuotia Kampissa: http://omakaupunki.hs.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/pyoratuolikaunottaret_esittelivat_uutuusmuotia_kampissa/

Otsikointi sinänsä hieman huvitti (vaikka toki pyörätuoli voi olla kaunis!), mutta artikkeli on täyttä asiaa. Jokaisen pitäisi saada pukeutua ja ilmaista itseään, huolimatta pyörätuoleista tai muista apuvälineistä. Mukavuus voi toki olla pukeutumisen osatekijä, jos pukeutuja niin toivoo. Tätä päätöstä eivät kuitenkaan tee vammaisen henkilön puolesta vanhemmat tai avustajat.

Pukeutumisen tulisi nimenomaan olla keino tuoda esiin yksilöllisyyttä. Se, että vammaisuus tekisi yksilöllisyydestä jotenkin vähemmän tärkeää, on kummallinen ajatus.

Ja palatakseni niihin "pyörätuolikaunottariin" mukavaa olisi myös, jos lehtijutun otsikko olisi itseään toteuttava. Siis pyörätuolit ja monenlaiset apuvälineet voisivat tosiaan olla kaunis osa pukeutumista, eivätkä apuvälinekeskuksien ja sairaaloiden kellarien uumenista viime hetkessä kaivettuja kenties toimivia hätävaroja.

 

Sanni Purhonen

Kynnys ry

Kafka kävi Husissa

Herätessäni 9.8 aamulla pyörätuolini vasen takarengas oli tyhjä. Omilla konsteilla renkaanvaihto ei onnistunut. Soitin HUS:n apuvälineyksikköön. Siellä sanottiin, että rengasrikoista on sovittu niin, että heille voi tulla heti.

Tilasin inva-taksin, mutta auto ei tullutkaan. Avustaja pumppasi takarenkaan täyteen ja niin lähdin korjaamolle pumppu kainalossa. Apuvälinekeskukseen tultuani minut ohjattiin mutkien jälkeen korjaamolle.

Ajaessani sisään ensimmäinen lause mikä minulle sanottiin oli: ”Ei tänne asiakkaat saa tulla!” Loukkaannuin ja sanoin, että voin kyllä lähteä poiskin. Minulta kysyttiin mikä on hätänä ja kerroin, että vasen takarengas on ilmeisesti rikki. Siihen minulle sanottiin, että ei sillä saa ajaa, jos se on rikki. Minä totesin, että se oli ainoa tapa tuoda tuoli pajalle.

Sanoin, että minulla on vararengas mukana varmuudeksi. Pajan vetäjä sanoi, etteivät he anna renkaita mukaan. Minä taas siihen, että olen sen ihan ostanut, koska maalla täytyy olla vararengas, jos tulee rengasrikko. Pajatäti sanoi, että ei renkaita saa itse vaihtaa. Minä totesin, että elävässä elämässä se on pakko.

Totesin myös, ettei minulla ole toista pyörätuolia nyt käytössä ja hengityskoneeni on tässä tuolissa kiinni. Sanoin, että ammattilaiselta kestäisi renkaan vaihto hyvillä laitteilla vain 10 minuuttia. Minun oli annettu ymmärtää, että rengas voidaan vaihtaa odottaessa. Siihen Täti totesi, että taitaa tulla pitkä odotus.

Minut oli haukuttu 10 minuutin aikana neljästä virheestä ja aloin vähitellen hermostua. Tädin puhelin soi, hän vastasi siihen ja jätti asiani kesken. Otin pumpun kainalooni ja läksin pois.

HUS:n apuvälineyksiköllä on karannut ajatus siitä, mitä varten he ovat olemassa: auttamassa pulaan joutuneita vammaisia ihmisiä. Pois lähtiessäni huomasin vielä ovella lapun. ASIAKKAILTA PÄÄSY KIELLETTY.

Kalle Könkkölä

Ketä vastaan Hirvisaari kiihotti?

Poliisi on tehnyt rikosilmoituksen James Hirvisaaren taannoisesta kohua herättäneestä Hommafoorumin-kirjoituksesta, jossa hän vertasi homoseksuaalisuutta kehitysvammaan. Poliisin mielestä kirjoitus on ehkä kiihottamista kansanryhmää vastaan. Uutinen ei kerro, onko kiihotus kohdistunut homoihin vai kehitysvammaisiin, mutta kirjoituksen jälkeisen julkisen keskustelun perusteella arvaan, että vastaus on jälkimmäinen. On yleistä loukkaantua, kun tulee verratuksi kehitysvammaisiin.

Kehitysvammaisiin vertaaminen on suuri loukkaus myös monelle fyysisesti vammaiselle. Korostetaan, että kyllä meillä aivot pelaa, vaikka jalat eivät. Kehitysvammaiset on järjestötoiminnassa perinteiseti rajattu tiukasti omiin porukoihinsa, ettei vain syntyisi käsitystä, että tässä ollaan samaa porukkaa.

Kehitysvammaisia vältellään tässä yhteiskunnassa niin paljon, että heistä tiedetään yleisesti oikeastaan aika vähän. Kehitysvammaisuutta on monenlaista. Se ei suinkaan aina tarkoita, että ihminen on tyhmä, kykenemätön päättämään omista asioistaan, holhottava ja sosiaalisesti mahdoton. Kehitysvammaiset ovat ihmisiä kaikkine yksilöllisine ominaisuuksineen.

Homoudella ja kehitysvammaisuudella kieltämättä on yhteisiä piirteitä. Kumpikin on yksilöön liittyvä ominaisuus, jolle ei voi mitään. Kaikenlainen syrjintä ja kaltoinkohtelu niiden perusteella on kielletty. Kummassakaan ei ole mitään väärää. Kumpikin vähemmistö joutuu syrjinnän ja huonon kohtelun uhriksi liian usein. Niiden vastakkain asettelussa ei ole järkeä, sillä on kaikkien etu, että vähemmistöt ovat yhdenvertaisessa asemassa valtaväestön ja toistensa kanssa.

Hirvisaaren puheissa pitäisi kiinnittää huomiota aivan muihin seikkoihin. Hän syyttää vähemmistöjä terrorismista, koska ne ovat tehneet työtä yhdenvertaisuutensa eteen. Hän haluaa päästä eroon positiivisesta syrjinnästä, joka on työkalu yhdenvertaisuuden toteutumiseksi. Tällaiset ajatukset ovat huolestuttavia myös kaikella tavalla vammaisten kannalta, sillä ne asettavat kyseenalaiseksi perus- ja ihmisoikeudet. Keskustelu harhautuu juupas-eipäs-väittelyksi sen sijaan, että päästäisiin keskustelemaan syvällisemmällä tasolla siitä, mitä näiden oikeuksien toteutumiseksi pitäisi tehdä. Ilman tällaisiakin lausuntoja meillä on valtavasti työtä vammaisten aseman parantamisessa.

Amu Urhonen, Kynnyksen puheenjohtaja

Pakkokeinot kunniaan?

Etelä-Suomen Sanomissa kerrotaan, että vaikeiden muistisairauspotilaiden hoitoon suunnitellaan lainmuutosta, joka sallisi pakkokeinot. Edelleen jutussa mainitaan, että itsemääräämisoikeuden rajoitus koskisi sellaisia henkilöitä, joiden kognitiivinen toimintakyky on alentunut, jotka ovat vaaraksi itselleen tai muille ja jotka eivät ymmärrä tekojensa seurauksia.

Sosiaalineuvos Viveca Arrheniuksen mukaan rajoittamisen keinoina voitaisiin soveltaa esimerkiksi ovien lukitsemista, tilapäistä sitomista tai teknistä seuraamista. Samoja kriteerejä sovellettaisiin kehitysvammaisten hoidossa.

Olen kenties herkistynyt tällaisille kysymyksille toimiessani Via-projektin (Vammaisten ihmisoikeudet asumisessa) vertaistarkastajana. Niin tai näin, moni kohta näissä lainauksissa sai sisukseni solmuun. Ensinnäkin, miten määritellään "henkilöt, jotka eivät ymmärrä tekojensa seurauksia"? Toiseksi, mitä tarkoittaa pakkokeinojen "soveltaminen kehitysvammaisten hoidossa"? Missä kulkee raja?

Vertaistarkastajana olen nähnyt, miten kovilla asumisyksiköiden henkilökunta toisinaan on. Tehtävä on vaikea ja kunnioitan sitä. Olen kuitenkin nähnyt myös ihmisoikeuksien rajoituksia, joita ei voi kestävästi perustella. Ihmisoikeuksien toteutumisen pitäisi taata riittävän hyvät asumispalvelut. Niin yksinkertaista.

Valitettavasti olemme tilanteessa, jossa vammaisten henkilöiden ihmisoikeudet asumisyksiköissä eivät edelleenkään aina toteudu. Kuten Via-projektin materiaaleissa todetaan: Tällaisia tilanteita aiheuttavat lakiin perustumattomat rajoitustoimenpiteet sekä hyvää tarkoittavat, mutta ihmisoikeusnäkökulmasta kestämättömät ja joustamattomat toimintatavat ja asenteet. Joskus ihmisoikeuksien loukkaamista perustellaan myös resurssipulalla tai asiakkaan oletetulla turvallisuudella.

Tätä taustaa vasten Etelä-Suomen Sanomien juttu kuulostaa pelottavan tutulta.

Sanni Purhonen

 

 

Sairasta touhua?

"Jos sairaita lapsia ei pidetä hoidon arvoisina, se pitää pystyä selvästi poliittisesti sanomaan." Näin toteaa Lääkäriliiton varatoiminnanjohtaja Risto Ihalainen Helsingin Sanomien artikkelissa, jossa pohditaan Lastenklinikan ja Lastenlinnan tilaongelmia.

 

Lainaus on kylmäävä, mutta tehokas. Aiheen uutisointia seuranneille ongelmat ovat tuttuja. Netissä kiersi pitkään adressi, jota seurasi facebook-sivu uuden sairaalan rakentamisen puolesta. Huolestuttavaa on, että kun mitään pikaratkaisuja tuskin on tiedossa, lapset saavat odotellessa kärsiä puutteellisesta hoidosta tai jopa jäävät kokonaan vaille asianmukaista apua.

 

Ihalainen on oikeassa siinäkin, ettei hoitoa yrittävää henkilökuntaa voida asettaa vastuuseen tilaongelmista.  Hyvällä syyllä voidaan kuitenkin kysyä, kuinka moni vanhempi enää uskaltaa luottaa paikkaan, jonka kriisi on näin selvästi näkyvissä. Vaikeasti sairaita lapsia tuodaan vieläpä hoidettavaksi Helsinkiin kaikkialta Suomesta, jotta he saisivat parasta mahdollista tukea. Asetelma on nurinkurinen, jos sairaalatilat eivät kestä vertailua.

 

Itse muistan lapsuudestani suunnattoman suuren Lastenlinnan valtavine katakombikäytävineen. Mieleen tulevat myös rumat ruskeat seinät ja huoneet terapiamattoineen. Ahdistavuutta ja yksinäisyyttä lisää, että potilaana tuntee herkästi olevansa enemmän toimenpiteiden kohde kuin ihminen.

 

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi aikanaan saanut erinomaista hoitoa. Selvää on, että pienet lapset eivät lähtökohtaisesti nauti sairaalassa olosta. Juuri sen takia heille on kyettävä takaamaan paras mahdollinen hoito. Tämä tavoite tuntuu kaukaiselta, jos epäilee, pysyvätkö sairaalaan seinät pystyssä.

 

Sanni Purhonen

Kynnys ry