Kuukausittainen arkisto: lokakuu 2012

Pitääkö joka paikkaan päästä?

Vammainen ihminen kohtaa elämässään loputtoman määrän esteitä. Kaikkialla on portaita, tasoeroja, kapeita ovia, liian pieniä vessoja, putoamisvaaroja, näköesteitä, hälyä, kaikua, reunakiviä…

Hyvin liikkuvat ihmiset eivät ilmeisesti pysty tajuamaan todellisuutta, jossa vammaiset ihmiset  elävät. Muuten on mahdotonta ymmärtää, miksi yhä uudelleen ja uudelleen kysytään, pitääkö joka paikkaan päästä. Tämän kysymyksen kuuleminen saa minut vaipumaan välillä epätoivon ja välillä raivon partaalle. Mikä olisi se paikka, johon minun ei tarvitsisi päästä?

Vammaisen ihmisen elämässä on loputtomasti erilaisia rajoituksia verrattuna muiden samanikäisten samoissa olosuhteissa elävien ihmisten elämiin. Kun puhumme vammaisista omana ryhmänään: koulutustaso on muita heikompi, työssäolo on harvinaisempaa, toimeentulo on alhaisempi, asumisolot muita heikommat ja niin edelleen. Siis, sosioekonominen tilanne on muuta väestöä vaikeampi. Tämä ei tarkoita, että kaikki asiat olisivat kaikilla huonosti.

Vammaisten ihmisten apuna on toisaalta sosiaaliturva kuten erilaiset eläkkeet, vammaistuet ja eläkkeensaajan hoitotuet. Nämä tuet takaavat kuitenkin vain tavattoman matalan elintason. Jos olet eläkkeellä nuoresta alkaen, olet matalan tulotason kahleissa koko elämäsi.

Rahasta puhuttaessa on merkittävää myös, miten monenlaisia kustannuksia vammaisuus tuo mukanaan.  Lähes kaikesta joutuu maksamaan erilaisia omavastuita. Kuluja, jotka valtaosalle väestöä ovat tuntemattomia: lääkkeiden omavastuu, kotipalvelumaksut, kuntoutusmatkojen omavastuu, lääkkeiden pussittamisen maksu, avustajien kahvit...

Kun helsinkiläinen ostaa vähän yli 40 euroa maksavan kausikortin joukkoliikenteeseen, hän voi matkustaa kuinka paljon tahansa kuukauden ajan. Kun helsinkiläinen vammaispalvelujen kuljetuspalveluihin oikeutettu maksaa kuukauden kuljetuspalvelun omavastuun, joka on samainen vähän yli 40 euroa, hän saa matkustaa 18 yhdensuuntaista matkaa kuljetuspalveluna.

Eli joukkoliikenteellä voi käydä jossain kaksi kertaa viikossa! Ja muista: Et saa käydä lääkärissä etkä missään hoidoissa, koska ne kuuluvat Kela-korvausten piiriin ja niistä pitää maksaa erillinen omavastuunsa.

Tähän voi tietenkin lisätä, että onhan esimerkiksi Helsingissä tehty paljon joukkoliikenteen esteettömyyden parantamiseksi. Kyllä, busseihin pääsee pyörätuolilla, jos joku auttaa, osaan raitiovaunuista pääsee itsenäisestikin ja metro on kaikkein helpoin ratkaisu. Tämä on muuttamassa maailmaa paljon, mutta moni tarvitsee silti kuljetuspalvelua. Suuressa osassa Suomea joukkoliikenne harvenee vuosi vuodelta.

Jotta vammainen ihminen pääsee kodistaan ulos, muutaman perusasian pitää olla kunnossa. Ensiksi täytyy asua asunnossa, josta on esteetön kulku ulos. Suomessa asuu kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät omin voimin ja välinein pääse ulos ovesta. Hissittömiä taloja on valtaosa kaikista rakennuksista. Hissi yksin ei riitä, koska erityisesti vanhat hissit ovat pieniä ja usein portaiden takana.

Toiseksi, jos olet vaikeavaikeavammainen, tarvitset avustajan, joka työntää, taluttaa tai opastaa sinua. Avustajajärjestelmä ja -palvelu on kehittynyt nopeasti viime vuosina ja n. 10.000 vaikeavammaista saa tällä tavalla apua kuukausittain. Tämä on muuttanut ja muuttaa merkittävästi vaikeavammaisten elämää.

Kolmanneksi, ulkoympäristön tulee olla esteetöntä, suojateiden reunakivien riittävän matalia, puistokäytävien tasaisia ja kaikkien esteiden poissa. Neljänneksi, joukkoliikenteen  tulee olla esteetöntä. Ja viidenneksi, paikan, johon on menossa, tulee olla esteetön.

Esimerkiksi musiikkitalo on valtaosaltaan esteetön ja siellä on helppo liikkua. Silti, kun menee pyörätuolissa kuuntelemaan Helsingin Kaupunginteatterin konserttia, joutuu istumaan paikassa, jossa rautakalterit ovat näkökentän edessä. Paikkoihin, joista näkisi kunnolla, ei saa mennä paloturvallisuuden takia. Kamarimusiikkisaleissa tilanne on mukavampi.

Suomen rakennuskanta on suhteellisen nuorta.Valtaosa taloista on tehty vuoden 1950 jälkeen. Ensimmäinen esteettömyyteen liittyvä säädös tuli rakennusasetukseen vuonna 1973. Silloin kiinnitettiin erityistä huomiota yleisön käyttöön tarkoitettujen tilojen esteettömyyteen. Vuosien varrella säädöstä on laajennettu ja tiukennettu koskemaan kaikkea rakentamista. Tästä historiasta kertoo Maija Könkkölä artikkelissaan kirjassa Samasta ovesta.

Tunnen Helsingin alueena parhaiten, ja täällä on korjattu paljon vanhoja rakennuksia myös esteettömyyttä silmällä pitäen: Tuomiokirkko, Johanneksen kirkko, Vanha kirkko, Ateneum, Kansallisteatteri, Kansallismuseo, Kaupunginteatteri, Eduskuntatalo (lehtereille on vaikea päästä),  Säätytalo, työväenopiston päärakennus (teatterisalissa ei ole kunnon paikkoja)…  Samoin muualla Suomessa, Turun tuomiokirkko, Turun linna…

Silti, kun lähdemme kävelemään missä tahansa kaupungissa tai kylässä, valtaosa taloista on sellaisia ettei niihin ole helppoa pääsyä.

Suomessa kukaan ei oikeasti vielä välitä esteettömyydestä. Koko rakennusala, arkkitehdeista viimeiseen alalla työtätekevään suhtautuu vammaisiin ja esteettömyyteen vihamielisesti. Ja tässä on vain vähän liioittelua. Vammaiset ja esteettömyys on riesa, joka pilaa kauneuden ja tuhoaa talouden. Pitääkö terassille päästä?

Pitääkö pienessäkin asunnossa olla hehtaarivessa? Vammaisethan asuvat tunnetusti niissä suurissa asunnoissa, eikä niillä ole isovanhempia. Miksei esteellisiä town houseja voisi tehdä? Helsinki palkkasi arkkitehtitoimiston selvittämään, kuinka uudenlaiset kaupunkikerrostalot voisivat olla esteettömiä. Loppuraportissa luetellaan 20 kohtaa siitä, miten  esteettömyys pilaa lähes kaiken.

Kuitenkin, jos esteettömyys otettaisiin huomioon alusta alkaen, kaavoitus mukaan lukien, voitaisiin tehdä kaunista ja samanhintaista talokantaa kuin nykyään. Se 1,5 m2 vessa on minimaalinen kustannus asunnon kokonaishinnassa ja tulee kaikissa asunnoissa varmasti käytetyksi.

Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa loputonta valitusta vammaisten ihmisten elämän kurjuudesta vaan kertoa arkipäivästä, jossa elämme. Tarkoitus on myös saada muutos aikaan siten, että esteettömyys otettaisiin kaikessa huomioon alusta alkaen. Fyysinen esteettömyys on vain yksi – vaikkakin merkittävä – esteettömyyden osa-alue. Opetuksen, talouden, sosiaalisen ympäristön ja asenteiden esteettömyys on myös merkittävää. Samoin kielen ymmärrettävyys ja selkeys. Osa vammaisista tarvitsee selkokielistä materiaalia, ja sitä on oltava heille saatavilla.

Kun vaikeavammainen haluaa saada elämäänsä mielekästä sisältöä esimerkiksi vapaan sivistystyön kautta – siellähän on loputtomasti mahdollisuuksia - hän joutuu selvittämään, miten päästä kotoaan ulos, käyttääkö kaikki kuljetuspalvelut espanjan opiskeluun, miten päästä luokkahuoneeseen tai vessaan ja niin edelleen.

Kun hän on onnistuneesti ratkaissut kaikki kysymykset, hän kohtaa reippaan kansalaisen, joka kysyy: ”Pitääkö joka paikkaan päästä?”. Mitäköhän tälle vastaisi?

 

Kalle Könkkölä

toiminnanjohtaja

Kynnys ry