Kuukausittainen arkisto: lokakuu 2013

Kyllä maalla on mukavaa - vammaisaktiivina lähellä luontoa

Keskiverto suomalainen kaipaa asumista keskellä palveluita, hyvien yhteyksien päässä luonnon helmassa ja lähellä linnunlaulua sekä puissa suhisevien tuulien.

 

Olen paljasjalkainen stadilainen. Muutin Helsingistä tosin jo vähän alle 4-vuotiaana viereiseen kuntaan, silloiseen Helsingin maalaiskuntaan. Myöhemmin kunta muuttui kaupungiksi, olin tuolloin 12-vuotias. Muutin lapsuudenkodistani takaisin Helsinkiin opiskelemaan ja tuolloin löysin itseni hyvin pian keskeltä vammaisliikettä, nyt jo 40-vuotiaan Kynnyksen alkutaipaleen varrelta. Innostuin vammaisliikkeestä ja itsenäisen elämän aatteesta, siitä, että sain olla mukana Kynnyksen opiskelijatoiminnassa, löytää vammaisen naisen identiteettini, kasvaa aikuiseksi tässä ratkiriemukkaassa ja painokkaasti vammaisten asiaa ajavien ihmisten mukana. Syntyi ”Rammat pantterit”: Olemme vallanneet ratikan ja sen myötä tehneet näkyväksi sen, että jokaisella täytyy olla oikeus liikkua julkisilla kulkuneuvoilla esteettömästi. Olemme myös osoittaneet mieltä Helsingin Kelassa, jossa joukko aktiiveja olivat köyttäneet itsensä kettingein pääkelan toimistoon. Ylitimme tuolloinkin valtamedian ja tämän seurauksena vaikeavammaisten kuntoutus sai jatkoa.

 

Opiskeluni päättyivät, muutin takaisin naapurikaupunkiin, kävin töissä, lähdin uudelleen opiskelemaan. Elämä vei ja etäännyin Kynnyksen aktiivijäsenyydestäni. Myöhemmin palasin lehden tekijänä ja osallistuin taas marsseihin vammaisten oikeuksien puolesta, tavoittelimme henkilökohtaisen avun saamista vammaispalvelulakiin. Yhteiskunta muuttui ja minä sen mukana. Muutin pääkaupunkilaisittain ajatellen ”maalle” Hämeenlinnaan, vaikka ensimmäiset 10 vuotta asuinkin enemmän kaupungissa kuin koskaan ikinä ennen tätä.

 

Hämeenlinnaan muuttoni taustalla vaikutti moni seikka, mutta suurimpina niistä oli uusien junayhteyksien vaivattomuus, palveluiden läheisyyden löytäminen ja mukava asunto. Plus tietysti se silloinen ”suuri rakkaus”. Rakas lähti, ystäväni odottivat paluutani Pääkaupunkiin tai sen liepeille, mutta minäpä en halunnut enää täältä yhtään mihinkään. Paitsi myöhemmin hiukan enemmän maalle. Kaikki palvelut ovat tässä pienessä ja intiimissä kaupungissa melkein kävelymatkan päässä, eikä työmatkani Helsinkiin ole juuri ajassa mitaten kasvaneet: täältä tulee tunnissa kaiken mahdollisen ja mahdottoman sivistyksen pariin.

 

Vuosien mittaan siis väsyin kaupungin hälinään ja aloin kaipaamaan takaisin lapsuuteni maalaismaisemaan, peltojen ja metsien viereen. En tosin löydä enää silloista sieluni maisemaa sieltä pääkaupunkiseudulta, vaan haikailin tässä nykyisessä kotikaupungissani lähemmäs luontoa, metsän viereen, jossa saan aistia maatuvan maan ja keväällä heräävän vihreän. Tuttavapiirini varoitteli, että eläminen rivitalossa voi olla vammaiselle, yksinäiselle naiselle mahdoton yhtälö. Halusin silti yrittää, koska tuttavapiirissäni on vaikeasti vammaisia ihmisiä, jotka kyllä selviävät vammoistaan huolimatta omilla kesämökeillään, omakotitaloissaan. Miksen minä siis rivitalossa?

 

Löysin kivan asunnon metsän reunasta, suuren kiven juurelta. Tuttavapiirini varoitteli, että odotahan, kun tulee talvi ja kamalasti lunta, etkä pääse ulos asunnostasi. Odotahan, kun tuuli ulisee nurkissa ja jäädyt kotiisi. No, turhaan pelottelivat ja pelkäsivät. Viime talvena otin rivarielämää niin sanotusti haltuun pienin askelin. Keskityin kotiutumiseen. Taloyhtiömme on kohtalaisen pieni, kuin pikkuruinen kylä kylässä. Melkein jokaisessa asunnossa asuu kissoja tai koiria, joten siitä jo päättelin eläinihmisenä, että ihanaa, samanhenkistä porukkaa. Isännöitsijältä ja naapuriltani huolestuneena tiedustelin, miten talvi ja lumienluonti mahtaa onnistua. Lupasivat hoitaa, ja hyvin hoitivatkin. Taloyhtiömme ostaa aurauksen vain suurimpiin lumikertymiin, ja hoitavat käsipelillä kaikki pihateiden välit. Oli ihanaa huomata, kun ihanat naapurini ovat koiriensa aamulenkeillä auranneet minulle väylän autolleni, ja takaisin sisään mennessään leventäneet väylääni vielä toisenkin kolan levyiseksi. Ihmeekseni huomasin, että täällä ns. maalla aurataan yleisiäkin väyliä paremmin kuin keskikaupungilla.

 

Vuoden aikana olen ilahtunut monen monta kertaa naapurieni kultaisista sydämistä. Paitsi lumien luonti niin myös nurmikoiden ajo on sujunut mallikkaasti ja pyytämättä. Jokainen kun tekee jotain, voi nykyisessäkin kaupunkiyhteisössä syntyä kyläfiilistä, jossa lähimmäisistä pidetään huolta. Viimeisimmäksi koin näin, kun en päässyt yllättäneen kuumeen vuoksi syksyn pihatalkoisiin, vaan päivällä kävi naapuri soittelemassa ovikelloa ja tuomaan sairaalle eli minulle talkookeittoa sekä kyselemässä voimisiani. Oli mieltäkin lämmittävää nauttia naapurin antimista ja samalla katsella ikkunasta ulkona ahertavia.

 

On mukavaa nähdä ja elää tätä todellisuutta, jossa voin tehdä työtä vammaisliikkeessä monella tavalla omalla kotikoneellani, vaikka ulkona puhaltaa navakka syystuuli. Elämä muuttuu ja me sen mukana, eikä muutos ole aina huono tai pelottava. Kun mietin omia juuriani vammaisliikkeen juurilla ja tätä päivää, jolloin asun itsenäisesti omassa rivitaloasunnossani luonnon keskellä, toimin pienehkön kaupungin vammaisyhdistyksessä sekä samaan aikaan teen etätyötäni Kynnyksen hyväksi kuin myös muutamassa muussa vammaispiireissä vaikuttaessani, en voi olla ajattelematta: tuskinpa olisin tässä nyt, jos en olisi silloin 70-luvun lopulla törmännyt sattumoisin Kynnyksen järjestämään opiskelijailtaan ja sitä kautta päässyt osalliseksi vammaisuuden syvimpien asioiden äärelle löytämään itseäni ja itsenäisyyttäni vammaisena naisena.

 

Tästä on hyvä jatkaa, oikein jännityksellä odotan, millaiseksi Kynnys vammaisten ihmisten ihmisoikeusliikkeenä muotoutuu tulevina vuosikymmeninä – ja minä tässä edelleen mukana toimien etätyössä ja silti läsnä olevana. Vammaisena naisena minun on hyvä asua myös etäämmällä kaupungin hulinasta ja silti likellä palveluja, kiitos Kynnyksen vammaispoliittisen ahkeruuden asioidemme ajajana.

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

Suomi robotisoituu

Kuuntelin tv-uutisia, jossa näytettiin, miten robotti hoitaa taukojumpan vanhusten pitkäaikaislaitoksessa. Pikkuruinen, noin puolimetrinen punavalkoisena kiiltävä robotti oli köytetty puiseen penkkiin kiinni istuma-asentoon ja sijoitettu pöydän päälle, jotta vanhukset näkisivät sen liikkeet paremmin. Robotti saneli jumppaohjeita monotonisella ja rauhallisella äänellä sen ympärille kerätyille vanhuksille: ”Oikea käsi ylös, alas… Heiluta nilkkoja, vielä, vielä, vielä.” Haluaisinko tällaista vanhuutta, entä tällaista Kelan kuntoutusta? Inhimillisyys tuntuu katoavan lähihoitajatyöstä.

 

Tänään aamu-tv:ssä tutkija selosti tutkimustaan, jossa hän kertoi, millaisiin haasteisiin työperäisessä maahanmuutossa törmätään. Tuntui pahalta, kun tutkijan täytyy ilmaista painokkaasti, että meidän suomalaisten tulisi ymmärtää, että maahanmuuttajalähihoitajakin on ihminen. Voi hyvää päivää sentään! Olemmeko rasistisissa asenteissamme jo tällä tasolla, että meille pitää kertoa, että ihminen on inhimillinen ihminen, jolla on haaveita, perhettä, toiveita ja ajatuksia. Kertoa meille, että he tulevat tänne tekemään työtä keskellämme. Kauhistus ja puistatus!

 

Me vammaiset ihmiset olemme jo tottumassa siihen, että meille avustajaksi tuleva ihminen voi olla maahanmuuttaja. Olen aina ajatellut, että erilaisuus on rikkaus, joka tavalla. Ei maahanmuuttaja tai ulkomaalaistaustainen perimä tee meistä sen parempia tai huonompia ihmisiä. Eräs ystäväni sanoi taannoin, että hän jopa mieluummin palkkaa ulkomaalaistaustaisen henkilökohtaiseksi avustajakseen, koska siten hän saa helpoimmin pidetyksi työnsä vaitiolovelvollisuuden itsellään tai kykenee keskittymään perheensä kanssa kommunikointiin siinä samalla, kun avustaja tekee omaa työtään. Jos työkieli on toinen kuin oma äidinkieli, saa siinä samalla mukavan helposti kielikylpyä – sekä avustaja että avustettava.

 

Kun palaan alkuun ja robotisaation tuloon hoiva-alalle, en voi olla ihmettelemättä, mitä lisäarvoa saisimme robotin suorittamasta hoivatyöstä? Noin 150 vuotta sitten ei ymmärretty, miksi lastenkodinlapset kuolevat, vaikka saavat ravintoa, lämpöä ja puhtaat vaipat. Paljon myöhemmin havaittiin, että lapsi kuolee kosketuksen ja hellyyden puutteeseen. Samoin on meillä aikuisilla apua tarvitsevilla, olemmepa elämämme loppupuolella tai vaikeasti vammaisia ihmisiä. Kaipaamme kosketusta ja arvokasta kohtaamista. Robotti ei kykene muuhun kuin mekaaniseen suoritukseen, monotoniseen koneääneen puheen korvikkeena. Vain inhimillinen ihminen voi ottaa katsekontaktin, hiukan hymyillä ja puhua myös äänensävyillään. Rauhoittava, lempeä ääni koskettaa hoitavasti paljon enemmän kuin jonkun robotin puhe. Enpä haluaisi mennä kohti sellaista vanhuutta, jossa ruoka tulee nappia painamalla aina saman makuisena annoksena ja robotin syöttämänä. Vaikka roboteille voitaisiin kuinka opettaa näennäistä älyä, eivät ne voi koskaan korvata ihmistä. Kaikkea ei voi mitata rahalla, eikä tehokkuudella.

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

Erään vammaisen naisen kokemus

”Perheeni oli ihan kuin mikä tahansa 1960-70-lukuinen keskivertoinen työläisperhe, kaksi tyttölasta, äiti ja isä. Isä oli matkatöissä, koko koti äidin huollettavana. Vanhimpana tyttäristä sairastin vaikeaa ja etenevää moninivelsairautta, johon tuohon aikaan ei ollut juuri muuta hoitoa kuin jumppa, yleiskunnon hoitaminen ja särkylääkkeiden syöminen. Vasta myöhemmin kyettiin hoitamaan tuhoutuneiden nivelten korjauksia leikkaamalla. Minun tapaiseni monisairaat lapset olivat pitkiä aikoja sairaalahoidossa, jossa pystyttiin seuraamaan taudin etenemistä verikokein ja keskittymään jokapäiväiseen lääkintävoimisteluun. Sairaalassa elettiin kuin perheessä, pienessä sisäpiirissä, johon ulkomaailma ei puuttunut, eikä tavoittanut arjen rujoutta.

 

Laitoselämä oli monikerroksellista. Oli henkilökunta, joka totteli ylempäänsä. Työpaikkakiusaaminen ei ollut silloin vieras käsite, puhuttiin ylempien kunnioituksesta ja arvostuksesta, jonka toteutus oli monin paikoin arveluttavaa. Kun lastenhoitaja tai osaston siivooja oli huonolla tuulella tai saanut ylemmiltä työkavereiltaan ”palautetta”, hän kosti oman pahoinvointinsa usein lapsille monenmoisin keinoin, jonka helposti pystyi verhoamaan hoitotoimeksi tai kasvatukseksi. Tällaisia hoitotoimia olivat esim. lasten, jopa hyvin isojenkin lasten makuuttaminen keskipäivällä muutaman tunnin pakkolevossa. Jos lapsi oli käyttäytynyt mukavasti tai oli hoitajien suosikki, sai hän vain vetää peiton korville ja hoitaja katsoi läpi sormiensa jopa oman nallen käyttämistä tyynynä – tyynyt olivat kiellettyjä melkein kaikilta lapsilta vedoten niskan ja selän asennon hoitamiseen, oikeasti se oli pelkkää kiusaamista. Jos ei ollut käyttäytynyt mukavasti ja sujuvasti hoitajien ajatuksen mukaisesti – joskus hyvinkin mielivaltaiselta tuntuvien käytäntöjen pikkutarkan ohjelman mukaisesti, joutui päivällä lonkkavetoon takalastojen kera. Useat lapset makasivat tikkusuorina takalastojensa kanssa. Väitettiin, että jalat lastoittamalla niiden koukkuun meneminen estettäisiin (*paskat*). Jos hoitaja oli ikävällä tuulella, hän veti sidokset niin tiukoiksi, että lapsen jaloista saattoi tunto hävitä parituntisen levon aikana. Tottelevaisuuskasvatusta oli myös laittaa teinityttö viimeisenä kylpyammeeseen pesulle, ja pyytää pojat riviin penkille katsomaan, kun alaston teinityttö joutui nousemaan heidän edessään häpeillen alastomuuttaan. Itse tottelevaisuuskasvatus tällaisin keinoin ei tuottanut minun kohdallani toivottua tulosta. Opin irrottamaan itseni henkisesti tilanteista, jotka tuottivat tavalla ja toisella häpeää tai kipua.

 

Lapsillakin oli omat nokkimisjärjestyksensä. Jokaisessa huoneessa oli huoneen vanhin, mikä ei tarkoittanut ikää eikä sairaalassaolojakson pituutta vaan henkistä ja fyysistä vahvuutta, jolla hankittiin ”jengin kingin” maine. Kukaan toinen ei tällaista lasta kiusannut, vaan hän oli se, joka määräsi kurituksen määrän ja laadun sellaisille lapsille, jotka kielivät hoitajille kiusaamisestaan tai siitä, että joku lapsi varasti ruokaa nälkäänsä. Nälkä ja ruoan antamattomuus oli yleinen kurinpitotoimenpide. Muistan itse viettäneeni ison ajan lapsuudestani ilman iltapalaa. Joskus olin koko päivän sidottuna takalastoihin ja lonkkavetoon päivällisestä lähtien seuraavaan aamuun saakka ilman iltapalaa, ilman iltaleikkejä. Telkkariahan ei siihen aikaan saanut katsoa kuin puoli tuntia arkisin ja tunnin viikonloppuisin. Läksyjen tekeminen takalastoilla lonkkavedossa maaten oli hankalaa, enkä ollut muutenkaan kovin välkky koulussa.

 

Sairaalassa olin koko osaston kingi, jota lapset kunnioittivat, jotkut jopa pelkäsivät. Olin myös se, joka kärsi eniten rangaistuksista, koska yleensä meitä oli n. 3-4 tyttöä, jotka keksivät kaiken kivan tekemisen. Nämä eivät tietenkään olleet osastolla sallittuja asioita, kuten sammakonpoikasten lemmikiksi ottaminen tyttöjen vessaan tai räkimiskilpailu osaston parvekkeelta. Kerran tämä kilpaileminen päättyi ikävästi: alta sattui menemään sairaalan korkein ylilääkäri kaljunsa kanssa ja niinpä herra tuli kalju punaisena osastolle kiljumaan, että nyt ne kurittomat kakarat räkivät ohikulkijoiden päälle. Koska kukaan ei tunnustanut leikin keksijää, eräs pikkutytöistä sai kärsiä vanhempiensa vihaa, eikä päässyt heidän kanssaan kaupungille kahville vierailuviikonloppuna, koska kärsimme rangaistustamme, ehkä kovinta koko laitoslapsuuteni aikana: kaksi viikkoa sisällä, vain koulussa sai käydä ja jumpissa. Tyttö ei tietenkään uskaltanut kertoa leikin aloittajaa, koska pelkäsi joutuvansa porukasta pois. Kukaan ei halunnut olla ulkopuolinen ja näkymätön.

 

Sairaalamiljöö oli yhtä aikaa raaka ja turvallinen. Jos noudatti sen aikatauluja ja sääntöjä, toi se tiettyä turvaakin elämään. Elämä sairaalassa oli rajattua ja totuttua, säännöllistä ja ennalta arvattavissa. Sen sijaan kotona vain koti oli turvapaikka. Koulu ja sen miljöö toimivat terveiden ehdoilla, ja opin pelkäämään kaikkea koulussa. Sairaalan osastokingistä tuli arkielämässä arka lapsi, joka meni pitkin seinänvieruksia ja yritti olla näkymätön.

 

Eka kansakouluvuoteni oli yhtä helvettiä. Koulumatkalla pelkäsin päällekarkaajia, repun anastajia, jotka uittivat kirjani ojassa, riistivät hattuni tai tumppuni, käyttäen niitäkin ojassa. Tulin helposti sairaaksi märkien tumppujen ja liatun hatun vuoksi, joita ei voinut pitää päällä. Jouduin monesti sairaalaan nyrjähtäneiden nilkkojen tai kipeytyneiden ranteiden vuoksi, kun joku poika kamppasi minut nurin koulun pihalla tai väänsi ranteitani ohi kulkiessaan. Peräänhuutamiset, kuten ”o la rampa” sattuivat Runotytön sieluuni. Itkin koko alakouluni ajan joka päivä. Isäni neuvo oli, että ei kannata kiusaajille näyttää tunteitaan, itkeä vasta kotona, jos on ihan pakko, koska itkeminenhän on ihan turhaa touhua.

 

Lapsuuteni rakastavan perheen ulkopuolella oli kamalaa, mutta samalla voimauttavaa. Opin antamaan nimen kaikelle kiusaamisen muodolle, koska niistä asioista keskusteltiin kotona. Pikkusisareni on minua neljä vuotta nuorempi, ja hän oli varsinainen rasavilli, josta kasvoi rinnallani vahva nuori neito, joka toimi myös minulle bodyguardina. Kotipiirissä sain olla oma itseni, ja onnellinen. Vasta hyvin paljon myöhemmin löydettyäni vammaisen naisen identiteettini, osasin yhdistää lapsuuteni vaikeimmat kokemukset rikkaudekseni ja vahvuudekseni sekä antaa niille oikeita nimiä.”

 

Olen yksi Uskalla olla, uskalla puhua – vammaisen naisen väkivaltaa vastustavan oppaan kirjoittajista. Kirjoittajilla on omakohtainen kasvutarinansa ja kirjan tiedollinen anti ammentaa syvältä vammaisen naisen identiteetin rakentumisen kautta avuksi muille vammaisille naisille sekä heitä auttaville henkilöille, oppikirjaksi alalla työskenteleville henkilöille sekä poliitikoille, jotta muutkin ymmärtäisivät, miten syvällä suomalaisessa kulttuurissa onkaan vammaisuutta ja vammaisia väheksyvä ilmapiiri. En tosiaankaan ole yksin kokemukseni kanssa ja toivon, että tämä huomenna Vammaisjärjestöjen naisverkoston 10-vuotisjuhlaseminaarissa virallisesti julkistettava opas tulee ahkeraan käyttöön jokaiselle sitä tarvitsevalle. Vammaisten naisten väkivalta on tuotava ilmi ja sitä pitää oppia tunnistamaan, hoitamaan ja auttamaan vammaisia naisia tunnistamaan itse omat oikeutensa. Kukaan ei saa satuttaa kenenkään sielua eikä ruumista, ei henkisesti eikä fyysisesti. Sairasta kipua onneksi osataan jo hoitaa, mutta halutaanko sitä hoitaa jokaisessa sairaanhoidollisessa tai asumispalveluyksikössä?

 

Perjantaina marssimme naisten väkivaltaa vastaan Kiasman edestä Eduskuntatalolle, jossa annamme Eduskunnan poliittisten ryhmien puheenjohtajille sekä STM:n ministereille Uskalla olla, uskalla puhua -kirjan ns. Korkkarimarssilla. Lähtö Kiasman edestä klo 11.15. Tule sinäkin mukaan, annetaan vammaisten naisten väkivallan vastustamiselle kasvot! Harva meistä kykenee pitämään korkokenkiä jaloissaan, mutta se kuvastaa mielettömän hyvin, miten vähän on saatavilla niitä palveluja joita tarvitaan, kun vammainen nainen kohtaa väkivaltaa tai sen uhkaa – ja kuinka näkymätöntä on vammaisiin naisiin kohdistuva väkivalta kaiken kaikkiaan. Harvemmin näkyy vammaisella naisella korkkareita jaloissaan.

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

Järven lumo - Tuulahduksia Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä Ateneumin näyttelyn silmin ja omiin tuntemuksiini peilaten

Syksy on nyt kauneimmillaan. Oli ilo ajaa Kansallisteatterin taakse auto parkkiin ja kulkea sähköpyörätuolilla kohti Ateneumia lehdistötilaisuuteen avustajan auttavat kädet turvaamassa kulkuani. Saimme nauttia tuulahduksia Tuusulanjärven taideyhteisön silmin, johon peilasin omia taiteilijakokemuksiani Tuusulanjärven ympäriltä. Kävin vuosia sitten kummityttöni kanssa ns. perhekuvataideleirillä, jossa sain kosketuksen Tuusulanjärven ihaniin maisemiin. Muistan vieläkin lehvistön huminan, kuolevien ja maatuvien lehtien tuoksun sieraimissani, öljyvärien asettautumisen tekemääni maalauspohjaan. Muistan sisarentyttäreni kanssa vietetyt onnelliset hetket, kun sain lainata lasta, että pääsimme nauttimaan yhteisistä taiteilijahetkistä noihin ihaniin maisemiin. Näyttelyssä osasin helposti asettaa omat muistoni taiteilijayhteisön elämäntyyliin: lapsien temmellyksiin, koirien haukkumiseen, järven heijastuksiin ja vienoon kesäiseen liplatukseen, armottoman jylhiin kallioihin, joille minulla vammaisena ei ollut mitään asiaa. Jaan muistoissani taiteilijayhteisön ajatuksen elämän selkeydestä, taiteen tekemisen tärkeydestä, elämästä, jossa arki oli yhtä taiteen kanssa. Miten ihmeellisesti tuon maiseman lumoava rauha koskettaa sisintä.

 

Elämä Tuusulanjärven rantamilla on aina tuonut mieleeni kauniin seesteiset maisemat, joissa sieluni lepää. Tuusulanjärven taiteilijayhteisössä 1880-luvun lopulta lähtien kulki mukana ystäviä, jotka tulivat sinne lepäämään ja elpymään maailman turuilla kohtaamistaan rasitteista ja humputuksista. Taiteilijayhteisössä rakastettiin kiireetöntä ja seesteistä elämää, harrastettiin omavaraistaloutta, jossa puutarhat toimivat suurena elämän lohduttajina, sielua elvyttävinä hellijöinä sekä fyysisten antiensa että henkisten arvojen löytämisen ja taiteilijaelämän tasapainottajina. Puutarhat ja omavaraistalous toi myös välttämätöntä apua taiteilijayhteisön niukkaan talouteen. Jokaisella oli yhtäläinen oikeus elää ja rakentaa omaa yhteisön hyvää lapsista ja lemmikeistä naapureihin, palvelijoista pääkaupunkiseudulta kylään tulleihin ystäviin. Nykyinen puutarhaharrastus ja omavaraisviljely keittiötasolla kasvavien taimien ja yrttien välillä silloin ja nyt ei ole paljonkaan muuttunut noista ajoista. Kun omat tomaattini alkoivat kesällä pykäämään hedelmiään kuistilla, se tuotti minulle ja ystävilleni suunnatonta mielihyvää – kuin myös jaetut ja vaihdetut taimet sekä hedelmät satoaikaan.

 

Tuusulanjärven taiteilijayhteisön nuoret perheet eivät juuri eroa nykypäivästä muutoinkaan. Heillä oli kotikoulu perheiden lapsille, lapsia ohjattiin paitsi opiskeluissa niin myös hyvien harrastusten pariin. Heillä oli paitsi luovia harrastuksia (piirtäminen, maalaaminen, erilaisten instrumenttien soittaminen ja musisointi) niin myös erilaisia urheilulajien parissa vietettyjä yhteisiä aikoja laduilla hiihdellen, kesällä uiden. Heitä kannustettiin monin eri tavoin paitsi itseilmaisuun niin myös osallistumaan talouden hoitoon kukin omalle iälleen sopivalla tavalla.

 

Elämä 1800-luvun lopulla Tuusulanjärven taiteilijayhteisössä oli kiireettömämpää ja seesteisempää, yksinkertaista ja karua, mutta myös sisäisesti rikasta. Itseäni huvitti suunnattomasti se, että Järvenpää oli silloin sopivan matkan päässä hektisemmästä Helsingistä, joka oli vain 1,5 tunnin junamatkan päässä. Nykyisin päästään tuossa ajassa jo pitkästi Hämeenlinnan yli. Onko nykyinen hektisempi elämäntapamme rikkaampaa vai kuihduttavampaa kuin elämä 1800-luvun lopulla?

 

Eero Järnefelt vastaa kysymykseeni omalla äänellään: ”Kuinka suuri nautinto on tehdä jotakin huolellisesti ja rakkaudella… Tehdä vähän, mutta hyvin, tehdä niinkun paraiten tuntee, eikä ajatella suurenmoisuutta. ”(Eero Järnefeltin päiväkirjasta, 4/1897) Saman asian me tunnistamme nykyisin termillä ”kotoilu”, jossa pyrimme suhtautumaan elämään armeliaammin, leppoisammin ja antaen arvoa pienille asioille. Nautimme itse tehtyjen sämpylöiden tuoman tuoksun mielihyvästä itse tehdyssä leipäkorissa, itse tehdyn leivinliinan alta tulevaa tuoksua nautiskellen. Päälle vain aitoa voita ja pöydän ympärille oma perhe.

 

Silti aivan yhtä kaunista ja hyvää on Irwin Goodmanin sanoin: ” …vapautta istua iltaa yksinänsä ja tuntea tutkia omaa sisintänsä. Ja elää elämäänsä”, koska ”maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille. Ja mielen vapaus.”

 

Ateneumin uusin Tuusulanjärven taiteilijayhteisön elämästä kertova näyttely ”Järven lumo” on auki yleisölle 11.10.2013-3.2.2014.

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

Apuvälinekeskus ei ole kirppis eikä sekatavarakauppa

Olin menossa apuvälinearvioon, koska kuntoutuslaitoksestani oli annettu palautetta paikalliselle apuvälinekeskukselle, että jokapäiväisessä käytössä olevat apuvälineeni olivat surkeassa kunnossa. Olen asioinut lähinnä tk-apuvälinelainaamon kanssa, jossa on töissä sellainen ”tätsy”, että olen monesti mutissut hänen epäystävällisyyttään ja suoranaista julmuuttaan olla antamatta tarvitsemiani kainalosauvojen kumipäitä kommentoimalla kollegalleen: ”Et vaihda niitä molempia!” ja kollega tähän todennut, että molemmat ovat ihan kuluneet, pakko vaihtaa. Ei todellakaan tee mieli käydä siellä vaihdattamassa mitään apuvälinettä uuteen, kun tietää vastaansanomiset jo ulkoa! Tarvitsen sauvoilleni painonsiirtoa mm. noustessani tuolilta ylös. Avustajani kertoi keväisellä käynnillä apuvälinelainaamossa, että kun ne päät ovat kuluneet, en saa tarvitsemaani tukea, vaan keppi luistaa alta. Ihmettelen suuresti, miten tämä ”tätsy” oikein on mahtanut opettaa kepeillä kulkijoita tuolilta ylösnousussa, kun oli sitten laittanut sauvat suoraan eteensä kenolleen ja sanonut, että hyvinhän nää vielä pitää. No, avustaja oli käskenyt häntä istumaan tuolille, ja neuvonut tälle, että miten minä tuolilta nousen. Ja eipä ollut sauvat pitäneet hänelläkään. Sain uudet kumipäät sauvoihini toteamuksella, että eiväthän nämä paljoa maksa. No, ei maksa niin, mutta ei kait hän niitä omasta palkastaan joudu maksamaan!

 

Vanha suihkutuolini istuinosa hajosi viime vuoden loppupuolella. Uutta en saanut, koska ei ollut rahaa antaa uutta. Jouduin kiinnittämään irtoilevan istuimen puutarhanarulla, joka kesti vettä. Vuoden vaihteen jälkeen menin tk-apuvälinekeskukseen hakemaan uutta suihkutuolia, joka olisi hankittu uuden budjetin rahoilla. Sain vain minulle soveltumattoman kilpailutuksen voittaneen mallin, vaikka paikan päällä jo kommentoin, etten voisi istua sellaisessa u-muotoisella aukollisella suihkutuolilla tekonivellonkkineni. Ei auttanut. Ota tai jätä. Tätä nyt on tarjolla, ja saapi kelvata. Otin, ja kotona huomasimme, että tuoli on todella hutera pallojaloillaan kaakelin päällä, vaikka sen laittaisi miten seinään kiinni. Jumppari asenteli jalkoja ja istuimen kulmaa niin, etten luistaisi tuolilta lattialle, ja ettei se vaan kaatuisi allani. Jouduin tekonivellonkkieni vuoksi käyttämään tuolia myös väärinpäin, takapuoli etupuolelle, ja u-muotoinen aukko taakse. Penkin pinta on myös ikävää raidoitusta, josta takapuoleni on kipeillä raidoilla pitkään suihkun jälkeen. Valitin asiasta, ei ole muita vaihtoehtoja, jos jotain jostain vapautuu vanhaa mallistoa, sitten saisin sellaisen, mutta uutta ei tule, kuin tätä kilpailutuksen voittanutta.

 

Meinasin mennä metsään viime syksynä sähköpyörätuolillani, kun siitä hävisi alamäessä ohjaus. Onneksi oli avustaja minuutin matkan/puhelimen päässä ja hän riensi apuun hätäsoittoni seurauksena. Sähköpyörätuoli korjattiin, ja valitin, ettei se edelleenkään ole ihan kunnossa. ”Mutta toimii kuitenkin?” ”Joo.” Pian tämän jälkeen sähkösänkyni alkoi kirskua. Pitkin kevättä olen ajanut keskussairaalan pyörätuolikorjaajien kautta. En ole onnistunut tavoittaa huoltomiehiä puhelimitse, en paikan päälle mennen. Eivät vain ole olleet tavoitettavissa. Kerran pihalla tapasin sähköpyörätuolinkorjaajan, joka huoltaa myös sähkösängyt, ja hän kertoi menevänsä sairikselle, ja palaavansa asiaan, kun palaa. Ei ole ilmeisesti palannut, koska koko vuosi on kulunut sähkösängyn kirskuntaa kuullen.

 

Olin laitoskuntoutusjaksolla. Siellä listattiin ylös, mitkä kaikki jokapäiväiset välttämättömät apuvälineeni olisivat huoltoa ja uusimista vaille. Toimintaterapeutti piti erittäin pahana suihkutuolin takapuoleeni jättämiä jälkiä, suoranainen terveysriski saada makuuhaava takapuoleen, koska istun pitkiä aikoja päivän mittaan raidallisen takapuoleni kanssa sähköpyörätuolissa. Sen ohjauksen ongelmat huolestuttivat myös häntä. Eikä ole kovin naapuriystävällistä kirskuttaa sähkösänkyä itselle sopivaan asentoon iltamyöhällä, joten kyllähän se sänkykin pitää saada kuntoon.

 

Sain kutsun tulla apuvälinearvioon keskussairaalaan. Otin mukaani myös pienapuvälineen, jonka avulla saan kuistin oven avatuksi. Oven avaaja on vanha, mutta toimiva – tosin siitä oli alkanut liimaus irtoilla. Sain apuvälinekartoituksen aikana korjatuksi tuon oven avaajan, sähköpyörätuolini istuinta viilattiin parempaan asentoon, että se tukisi selkääni paremmin, lisäksi paikalla ollut erikoisammattimies korjasi jalkalautojen asentoa ja sai ne toimimaan. Sain uudet kumit kainalosauvojen päihin. Minulle tilattiin minulle soveltuva suihkutuoli ja samalla myös rikki menneiden jääpiikkien tilalle toimivat. Sovittiin korjausaika sähkösängylleni ja sähköpyörätuolilleni. Korjausmieskin oli huolissaan ohjaukseni ongelmista, ilmeisesti koko ohjelmakortti on hajalla tai hajoamassa. Kerroin työtuolistani, josta on tullut niin liukas, etten meinaa pysyä pallilla. Todettiin, että tämä vanha, minullakin jo yli 10 vuotta ollut työtuoli on ollut jo poistolistalla, olivat vain unohtaneet päivittää tämän uuteen, mutta nyt minulle sovitettiin toimiva, hyvä työtuoli.

 

Oloni oli sanoin kuvaamattoman helpottunut poistuessani apuvälinekartoituksesta. Voin taas uskoa itsenäisen elämiseni turvallisuuteen kotona, kun apuvälineet ovat turvallisia, kunnossa ja toiminnallisesti minulle soveltuvia.

 

Somessa apuvälineistäni keskustellessa eräs kamu esitti, että apuvälineiden käyttäjille pitäisi lähettää säännöllinen kutsu apuvälineiden katsastukseen ja määräaikaishuoltoon. Se olisi paitsi meidän apuvälineiden käyttäjien turvaksi niin myös kunnan etu, että heidän kallis omaisuutensa tulisi huolletuksi ja käyttöajat näin pidentyisivät. Onhan auton omistajillekin muistutukset katsastuksesta ja huolloista. Eipä pöllömpi idea.

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry