Kuukausittainen arkisto: toukokuu 2015

Sipilän hallitus kurjistaa vammaisten asemaa

Juha Sipilän hallitusohjelma on vammaisnäkökulmasta pääosin ankeaa luettavaa.

Suurin pettymys on, että YK:n vammaisten oikeuksien yleissopimuksen ratifiointia ei mainita lainkaan. Viime eduskunta kyllä hyväksyi sopimuksen, mutta ratifiointi jätettiin odottamaan itsemääräämisoikeuslain valmistumista. Ehkä tämä on tehty tarkoituksella:  Hallitusohjelma lupaa vähentää kuntien menoja ja velvoitteita sekä karsia turhaa säätelyä, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Se saattaa tarkoittaa, että itsemääräämisoikeuslaki jää yhä syntymättä ja muut YK-sopimuksen velvoitteet täyttämättä.

Toinen suuri pettymys on ohjelman liitteen kirjaus vammaislakien yhdistämisen “uudelleen tarkastelusta”. Luultavasti tämä on otettu ohjelmaan siksi, että uuden lain perusteella kunnille saattaisi tulla lisää velvoitteita eli menoja. Käytännössä kirjaus saattaa tarkoittaa, että lakien yhdistyminen ei etene tulevan neljän vuoden aikana lainkaan. Tämä on erittäin huono asia. Etenkin kehitysvammalaki on niin vanhanaikainen, että sen uudistamista ei voi enää odottaa.

Kuntien velvoitteiden karsiminen tarkoittaa muutenkin mahdollisia heikennyksiä vammaisten ihmisten tilanteeseen. Lukuisista palveluista, esteettömyydestä, liikenteestä ja monista muista keskeisistä asioista päätetään kunnallisesti. Alueellinen eriarvoisuus Suomessa asuvien vammaisten kesken lisääntyy entisestään.

Takuueläke on monen vammaisen ihmisen toimeentulon perusta. Hallitus lupaa korottaa sitä hieman. Se vähentäisi vammaisten köyhyyttä hiukkasen, ellei samaan aikaan laskettaisi eläkkeensaajien asumistukea ja nostettaisi lääkkeiden omavastuuta. Sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakasmaksuja korotetaan.

Ainahan vammainen voi mennä töihin! On hyvä, että hallitusohjelmassa on kiinnitetty huomiota vammaisten työllistymiseen ja yrittäjyyteen. Sillä saralla riittää kehitettävää ja tekemistä. Tutkitustikin paras tapa lisätä vammaisten työllisyyttä on niinkin arkinen asia kuin koulutus. Tämä hallitus tekee merkittäviä leikkauksia koulutukseen. Se näkyy varmasti myös vammaisten mahdollisuudessa kouluttautua. Koulutuksen järjestäjien on keskitettävä resurssit entistä enemmän perusasioihin, eikä niitä ehkä jää erityisjärjestelyihin.

Kuluneella hallituskaudella saatiin torpattua esitys asumisen esteettömyysnormien lieventämisestä. Nyt rakennusteollisuus sai tahtonsa läpi. Ainakin opiskelija- ja nuorisoasuntojen kohdalla normeja ollaan lieventämässä. Tämä on isku vasten kasvoja vammaisille nuorille, joiden on jo nyt vaikea löytää esteetöntä asuntoa ja vielä vaikeampi luoda ystävyys- ja rakkaussuhteita, koska kotibileet ja potentiaaliset kumppanit sijaitsevat esteellisissä asunnoissa.

Kiinnostavana yksityiskohtana, yksi peruste esteettömyysvaatimusten lieventämiselle on, että alati kasvavalle vanhusväestölle halutaan turvata kotona asuminen. Aiemmissa selvityksissä on nimenomaan todettu, että vanhusten kotona asuminen edellyttää noin miljoonaa esteetöntä asuntoa lisää.

Kehitysyhteistyömäärärahojen 300 miljoonan euron leikkaus on niin valtava, että se vaikuttaa myös vammaisten kehitysyhteistyöhön. Suomen asema kehitysmaiden vammaisten oman tominnan tukijana on ollut pieneksi maaksi vahva, mutta nyt se heikkenee.  Hävettää asua maassa, joka ottaa tukensa jo valmiiksi liian vähäisen maailman heikoimmassa asemassa olevilta.

Amu Urhonen

Kynnys ry:n puheenjohtaja

Resurssipula, kehnot ohjelmistot vai huonoa työnohjausta?

Ilmeni, että meidän Kanta-Hämeen keskussairaalan resurssipulakin on feikkiä. Tänään molemmat magneettikuvannuslaitteet olivat tyhjillään. Kokeiltiin, että pääsenkö tuubiin niskani kanssa ja olisi aivan hyvin voitu ottaa se kuva samantien, kun olen ykköskiireellisessä jonossa, eikä asiakkaita mailla halmeilla ja henkilökunta vaan lumpustaa kahvikupposten kanssa. Mutta ei voitu.

Käskettiin mennä ortopedian polille pyytämään kiireelliseen peruutusaikaan. Ja siellä sanottiin, että ei tältä luukulta, pitää soittaa siihen annettuun numeroon soittoaikana. He eivät voi polilla tietää, mikä poli/osasto on jättänyt käyttämättä varaamansa ajan.

Jos oikeasti haluttaisiin tehostaa ja ottaa kaikki tuotannollistaloudellisesti täysillä, minut olisi kuvattu, kun kone oli vapaana ja henkilökunta samoin. Ja koneen varausta ohjattaisiin tehokkaasti siten, että tällaisia tilanteita ei pääsisi käymään, ikinä!

No, arvata saattaa, että tänäänkään ei päässyt magneettiin,vaikka ne siellä tyhjillään kalliina koneina tollotti.

Miten paikalliset poliitikot vastaavat?? Mielenkiinnolla odotan kommentteja myös maan uusilta isiltä ja äideiltä, jotka säästöjä ja tehostamista mesenoivat. Tätäkö se teidän tehostaminen on käytännössä??

 

Sari Lehikoinen, toimittaja, Kynnys ry

24 tuntia tavallista arkea

Koska moni miettii, miten ne vammaiset oikein elävät ja mihin apua tarvitsevat. Koska asia tuntuu olevan epäselvä jopa sosiaalityöntekijöille. Päätin kirjoittaa erään tuiki tavallisen mutta osin kuvitellun arkipäivän elämästäni.

 

Herään niin kuin aina maanantaisin liian aikaisin. Avustajani saapuu töihin puoliltapäivin. Tämä on viikon toinen aamu, jolloin saisin nukkua tavanomaista pidempään, mutta yleensä jokin sisäinen kelloni herättää minut tarpeettoman aikaisin. Tänään herään siihen, kun päässäni soi samaan aikaan sekä ovikello että herätyskello. Kenelläköhän toisella mahtaa olla kaksinkertaista sisäistä kelloa toimimassa? Venyttelen hetken vuoteessa ja mietin päivän ohjelmaa. Vähitellen kerään luuni, kirjaimellisesti, ja nousen ylös. Kävelen lyhyin aamujäykin askelin kainalosauvoineni vessaan ja tunnustelen oloani. Matalapainetta, sää vaihtumassa. Sormeni ovat jäykät, lonkkani oireilee, ei mitään uutta nivelreumaatikon aamussa.

Aamupalakseni laitan mikrossa lämmitettyä iltaista kahvia. Pala leipää juuston ja paprikan kera. Lääkkeitäni annostellessa hymähdän. Määrä ei ole juuri vähentynyt, vaikka olenkin nykyään melko hyväkuntoinen, nk. terve sairas reumaatikko.

Aamupalan jälkeen siirryn työhuoneeseen, katson kelloa, että tiedän, kauanko minulla on tehokasta työaikaa ennen avustajan saapumista. Aha, melkein kolme tuntia. Avaan koneeni, vilkaisen automaattisesti sähköpostini. Pomolta viesti mennä johonkin puolipoliittiseen tilaisuuteen.

 

Avustaja saapuu ja kysäisee, millä hommalla hän aloittaisi päivänsä. Tallennan keskeneräisen tekstini sillä aikaa, kun hän kastelee kukat. Tämän jälkeen hän avustaa minua vessassa alapesutoimissa sekä pukee vaatteet päälleni. Tänä päivänä aamutoimeni sijoittuvat keskipäivään, joten sen jälkeen alamme valmistaa avustajan kanssa yhdessä ruokaa, teemme jääkaappitarkastuksen, kaikkea tarvittavaa löytyy. Mantelikalaa uunissa lohkoperunoiden kera. Avustaja pesee ja pilkkoo perunat ja sipulit, minä paistan sipulit sillä aikaa ja voitelen vuoan. Ladomme kalat, vihannekset, sekoitetun juustokastikkeen, väliin hiukan valkopippuria, herbamaretta, mantelirouhetta ja perunoihin vain perunamaustetta. Kaikki uuniin melkein tunniksi. Maha huutaa jo nälästä. Keitämme odottaessamme kunnon kahvit ja sitä odotellessa avustaja rei'ittää jokusen mappiin arkistoitavan paperin.

 

- Jaha, että olet sitten taas lukenut urakalla viime viikon lehdet, avustaja toteaa.

En aina jouda lukea sanomalehtiä juuri sinä päivänä kuin ne tulevat. Nyt lähdemme viemään pahvilaatikollista lehtiä ulos lehtiroskikseen, niissä on liikaa hänen yksin kuljetettavakseen. Olen tässä mielessä hyvä kuljetin, sylissäni ne menevät pihalle. Avustajalle jää ovien aukominen  ja lehtien nostaminen roskikseen. Toki hänelläkin on syli täynnä luettuja lehtiä. Miten hirvittävän paljon niitä viikossa kertyykään?! Jossain sormessa hänellä on viikonlopun roskapussi roskikseen vietävänä.

Kotia palattuamme ruoka on valmiina. Avustaja kaivaa omat eväsleipänsä, minä syön kalaa lohkoperunoilla. Yllättävän hyvää, vaikka onkin vain seitä. Ruoan jälkeen siistimme keittiön, lataamme tiskit koneeseen ja avustaja laittaa sen päälle.

Siirrymme vessaan ja lajittelemme likaisen pyykin. Riittävästi tummia vaatteita, jotka ladomme koneeseen valmiiksi huomisaamuksi. Saan pesukoneen aamulla laittaa jo päälle ennen hänen töihin tulemistaan.

Tänään on allasjumppa. Laitamme uimakassin valmiiksi, uimakengät, pari pyyhettä, shampoo sekä uikkarit. Menemme autolleni, avustaja auttaa sähköpyörätuolin autoon sillä aikaa, kun minä asettaudun kuljettajaksi. Avustaja ennättää juuri pestä hiukseni ja auttaa uimapuvun ylleni ennen jumpparini saapumista. Jäähdytän ihoni jääkylmällä vedellä, että tarkenen tunnin jumpata nk. lämminvesialtaassa.

Jumpparilla on into päällä. Olen edelleen hiukan säästä johtuen jäykkä, mutta hypin, pompin ja teen liikkeet ahkerasti. Höpötämme samalla, väliin en meinaa jaksaa puhua, kun alan hengästyä. Pyydän armoa, mutta jumppari selittää jotain aerobisen jumpan tärkeydestä hengitykselleni. Jatkamme riehumista. Jossain vaiheessa kerron hänelle kuntoutussuunnitelmastani, joka on taas menossa uusiksi. Kerron omista tavoitteistani.

Allasjumpan jälkeen olen aivan puhki. Kotiin palattuani juon kupillisen kaakaota. Avaan tietokoneen uudelleen, tuijotan tyhjää ruutua hetken ja mietin, tekisinkö töitä, kirjoittaisinko jotain luovempaa vai hupailisinko hetken. Hupailu voittaa. Aluksi vastaan parin ystävältä tulleeseen sähköpostiin ja sen jälkeen siirryn tiedon valtatielle. Pelaan harmittoman pelin, jossa ketään ei tapeta eikä kukaan kuole. Sen jälkeen piipahdan katsomassa facessa, mahtaisiko siellä olla ystäviltäni jotain mielen virkistystä.

Miettiessäni, mitähän nyt tekisin, ilta on vielä nuori, mutta minä en. Olen jumpasta aivan naatti, joten päätän sulkea koneeni ja siirtyä makuuhuoneen telkkarin äärelle surfailemaan asemilla. En ennätä toteuttaa suunnitelmaani, kun puhelin soi ja turkulaisystäväni soittaa kertoakseen olevansa tulossa nurkille käymään. Puhelun jälkeen käyn sulkemassa tiskikoneen hanan, avaan tiskikoneen, kääntelen märkiä astioita, jotta vesi pääsee niistä valumaan pois, ja jätän ne koneeseen kuivumaan. Avustaja saa tyhjentää astianpesukoneen aamulla ensimmäisenä.

Tarkistan, että avustajan kissalle laittamat yöraksut riittävät ja käyn vielä iltapissillä. Kehotan kissaakin käymään. Mikään ei ole niin inhottavaa, kun herätä juuri unenpäästä saaneena kissan hiekkakipon rapsutukseen.

Katselen iltauutiset ja tarkoituksenani on myös katsoa maanantain leffaa, mutta nukahdan ennen säätiedotusta. Yöllä kastelen Halosen kukkasia Naantalissa. Ihailen aikaansaannostani: kauniin violettia orvokkimerta ympärilläni. Halosen punainen tukka loistaa kilpaa hänen hymynsä kanssa orvokkien äärellä.

 

Sari Lehikoinen

toimittaja, Kynnys ry

Elämäni nykyisestä vaiheesta sananen

Olen sellaisessa elämän vaiheessa, että olen opiskellut ammattiin ja olen vailla töitä tai opiskelupaikkaa. Valmistuin viime keväänä merkonomiksi ja haluaisin päästä pääasiallisesti töihin. Myös jokin opiskelupaikkakin kävisi. Kunhan ei tarvitsisi pitkäksi aikaa jäädä vain kotiin. Voisin tehdä esimerkiksi oman alani töitä tai opiskella somistajaksi, kirjoittajaksi tai yrittää käydä lukion loppuun. Minua kiinnostavat monet asiat. Ei ole vain jotain tiettyä, mitä haluaisin tehdä.

Työt ovat vain kiven takana. Pitää olla todella sinnikäs, rohkea ja erottua joukosta. Pitää olla kova tahto saada töitä ja lähettää hakemuksia toisensa perään. Myös se vaikeuttaa omalta osaltaan työnhakuani, että olen vammainen. Vammaisuuteni ei ole minulle itselleni ongelma, mutta joillekin työnantajille se voi olla. Paikoissa, joista kävin ihan paikanpäältä kysymässä töitä, suhtauduttiin minuun yllättävän hyvin. Mutta en kuitenkaan saanut mistään töitä.

Olen ollut parissa paikassa työkokeilussa valmistumiseni jälkeen. Toinen paikka oli k-market. Siellä minuun suhtauduttiin hyvin ja siellä oli mukava henkilökunta ja kauppias. Toinen paikka oli taas palvelu/työkeskus, missä asuu ja työskentelee pääosin kuuroja ja kuurosokeita. Olen ollut siellä monta kertaa aikaisemminkin harjoitteluissa ja kesätyössäkin, se oli tuttu paikka entuudestaan. Tämän työkokeilun aikana kaksi työntekijää alkoi kiusata minua. Uskomatonta, mutta totta. Uskomatonta sen takia, koska luulisi, ettei sellaisessa paikassa alettaisi kiusaamaan vammaisia. Yritin kaikkeni, että asia saataisiin selvitettyä ja että kiusaajat ja johtaja tajuaisivat asian. Mutta ei se auttanut. Johtaja vain puolusteli kiusaajiani ja vähätteli minua. Sanoi, ettei tässä voi puhua kiusaamisesta. Että kiusaaminen on liian vahva sana. Yritin selittää hänelle, että jos minusta tuntuu, että minua kiusataan, niin sitten se on niin! Mutta ei hän ymmärtänyt sitäkään.

Päätin lopulta keskeyttää työkokeilun. Tiesin, että tilanne olisi vain pahentunut ja sen psyykeeni olisi kestänyt heikosti. Ei olisi ollut sen arvoista kärsiä sitä jaksoa loppuun. Kun työkokeilusta ei saa palkkaakaan. Enkä ole katunut päätöstäni hetkeäkään. Minulle ei tullut karenssiakaan onneksi, koska minulla oli hyvä perustelu sille, miksi haluan keskeyttää työkokeilun. En halua enää astua siihen paikkaan jalallanikaan.

Tällä hetkellä olen DUMELA-koulutuksessa. Se on uravalmennus, minkä tarkoitus on kehittää työelämävalmiuksia. Uravalmennus tukee ja ohjaa asiakkaita ammatinvalinnassa ja selkeyttää uravaihtoehtoja. Koulutus alkoi viime viikolla ja kestää kuukauden päivät. Siellä on mukava porukka ja mukavat vetäjät. Minulla on siellä puhetulkki. Kaikki on mennyt tähän asti hyvin. Toivon, että tämän koulutuksen myötä saisin töitä tai opiskelupaikan. Kuulemma noin 90 % asiakkaista lähtee koulutuksesta opiskelemaan tai töihin. Toivotaan parasta!

Laura Lehtinen

Hyshys

Sosiaaliviranomaisella on velvollisuus auttaa asiakasta esimerkiksi vammaispalveluihin liittyvissä asioissa hakuprosessista päätöksen tekoon sekä mahdolliseen valittamiseen saakka. Näin ei kuitenkaan ole. Asiakkaalle liian usein jätetään kertomatta hänen oikeutensa. Päätöksiä tehdään piittaamatta vaikuttavuudesta tai kalliista ratkaisuista, joiden seurauksena jätetään palvelu toteuttamatta. Tietoja ja oikeutta palveluihin pimitetään. Jos asiakas älyää pyytää itselleen tehtäväksi palvelusuunnitelman, liian usein sosiaalityöntekijä saapuu tilaisuuteen jo valmiiksi täytetyn paperin kanssa, mistä puuttuvat oleelliset palvelut tai niiden määrä on merkitty kestämättömän vähäiseksi. Asiakasta painostetaan allekirjoittamaan puutteellinen palvelusuunnitelma, ja allekirjoituksellaan asiakas hyväksyy tilanteen itselleen sopivaksi. Harvemmin sosiaalityöntekijä edes kertoo, että palvelusuunnitelma ei korvaa anomusta. Anomus on aina tehtävä palvelun saamiseksi.

 

Myöhemmin palvelusuunnitelmaa käytetään hyväksi palveluja myönnettäessä, ja jos palvelusuunnitelmasta puuttuu vaikkapa henkilökohtaiseen apuun liittyen viikonlopputunnit tai harraste- ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen liittyvät tunnit, saattaa sosiaalityöntekijä sanoa asiakkaalle, että nuokin ovat lasketut perustunteihin. On kuitenkin hyvin eri asia selvitä itsenäisessä elämässään perustunteihin kuuluvista jokapäiväisistä toiminnoista vuorokauden eri aikoina kuin päästä kodin ulkopuolelle osallistumaan harrastetoimintaan tai yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen vaikkapa yhdistys- tai puoluetoimintaan. Subjektiivisen oikeuden piirissä olevien avustajatuntien määrän tulee olla asiakkaalle yksilöllisen tarpeen mukaan laskettu määrä, ja ns. harrastetuntien määrä lain mukaan tulee olla vähintään 30 tuntia kuukaudessa.

 

Nyt näyttäisi olevan menossa sosiaalitoimen lisäksi tiedon panttaus/ asiakkaan pompottelu luukulta toiselle myös terveydenhuollon puolella. Olen törmännyt lähiaikoina useisiin tilanteisiin, joissa asiakkaalle on sanottu suoraan, että kuntoutusohjaaja ei halua antaa lausuntoa vaikkapa asunnonmuutostöihin tai terveyskeskuslääkäri on väittänyt asiakkaalle, että hänen pitää hakea apuvälineensä ja tukilastansa sieltä ”mistä viimeksikin”, eikä lääkäri ole suostunut antamaan asiakkaalle maksusitoumusta – saati selvittämään asiakkaan tarvetta ja kuinka asiassa edetään. Kun ihminen vammautuu, saa hän ensimmäiset lastansa ja apuvälineensä siitä hoitopaikasta, missä hänen tilanteensa ja elämässä selviämisensä hoidetaan vähimmäistasolle. Jatkosta vastaa sitten paikallinen terveyskeskus ja usein potilaana ollut kirjoitetaankin perusterveydenhuollon piiriin.

Kun asiakas vuoden tai muutaman päästä tarvitsisi apuvälineisiinsä päivitystä, hän jää asiansa kanssa helposti yksin, ja hän joutuu tekemään kohtuuttoman paljon työtä selvittääkseen, mistä ne apuvälineet sitten tulevat jatkossa. Jos hänelle on teetätetty vaikkapa yksilöllisesti jalkaproteesi, hän luonnollisesti luulee saavansa sen samasta paikasta, missä ensimmäinen tehtiin. Mutta ei. Siellä hänelle kerrotaan, että pitää saada maksusitoumus. Maksusitoumuksen metsästyksestä tehdään mahdollisimman vaikeaa, kun oma terveyskeskuslääkäri ei mahdollisesti tunne käytäntöjä tai haluaa tahallaan pimittää tietoa ja väittää asiakkaalle, että hänen pitää pyytää maksusitoumus toisaalta, vaikkapa siitä sairaalasta, missä hänet hoidettiin onnettomuuden jälkeen. Tuossa sairaalassa ei kuitenkaan ole enää mitään tietoa tai hoitavaa tahoa, koska asiakas on siirretty perusterveydenhoitoon. Luukulta luukulle pompotus on valmis. Aikaa tuhraantuu ja asiakas jää heitteille. Liian usein palvelun/apuvälineen saaminen aiheuttaa lisävaivoja, kipuja ja vamma saattaa jopa oleellisesti huonontua pitkittyneen palveluhaluttomuuden vuoksi. Ikävä kyllä mottona tuntuu olevan mahdollisimman huonoa mahdollisimman kalliiseen loppuhintaan. Kun palvelut kilpailutetaan kestämättömällä tavalla, tulevat niiden vaikutukset usein myöhemmin maksamaan jopa alkuperäisin ”kallista” kalliimmaksi, kun huonoa apuvälinettä joudutaan paikkailemaan ja korjailemaan useaan kertaan.

 

Onneksi nykyisin on netti ja jokainen voi googlettaa oman vammansa vammaisjärjestön tai hakeutua mukaan potilasjärjestöön, josta löytyy usein paitsi arvokasta vertaistukea niin myös oivia lakimiespalveluja, joilta voi hakea apua päätöksistä valittamiseen sekä tietoa, mistä apua olisi saatavilla kulloiseenkin arkiseen tarpeeseen. On ikävää, että hyvinvointivaltio on kutistunut hyssyttelyvaltioksi, josta on erittäin vaikeaa löytää asiallista tietoa mahdollisimman nopeaan avuntarpeen selvittämiseen. Usein selkeä apu hyvin kohdennettuna tulisi kaikille osapuolille halvimmaksi, enkä voi ymmärtää, miksi yhteiskunnan sote-ammattilaiset hyssyttelevät ja pimittävät tietoa ja apuaan.

 

Näin Työn päivänä toivon, että Suomi pystyy jatkossa tarjoamaan parempaa vammaispalvelua sekä terveydenhoitoa oikeaan aikaan, jotta apu sekä ammattilaisia vaativat toimenpiteet voidaan pitää Suomessa. Yhteiskunta on juuri niin vahva, mitä sen heikoin ja pienin osanen on. Pidetään huolta toisistamme!

 

Sari Lehikoinen

toimittaja, Kynnys ry