Hyshys

Sosiaaliviranomaisella on velvollisuus auttaa asiakasta esimerkiksi vammaispalveluihin liittyvissä asioissa hakuprosessista päätöksen tekoon sekä mahdolliseen valittamiseen saakka. Näin ei kuitenkaan ole. Asiakkaalle liian usein jätetään kertomatta hänen oikeutensa. Päätöksiä tehdään piittaamatta vaikuttavuudesta tai kalliista ratkaisuista, joiden seurauksena jätetään palvelu toteuttamatta. Tietoja ja oikeutta palveluihin pimitetään. Jos asiakas älyää pyytää itselleen tehtäväksi palvelusuunnitelman, liian usein sosiaalityöntekijä saapuu tilaisuuteen jo valmiiksi täytetyn paperin kanssa, mistä puuttuvat oleelliset palvelut tai niiden määrä on merkitty kestämättömän vähäiseksi. Asiakasta painostetaan allekirjoittamaan puutteellinen palvelusuunnitelma, ja allekirjoituksellaan asiakas hyväksyy tilanteen itselleen sopivaksi. Harvemmin sosiaalityöntekijä edes kertoo, että palvelusuunnitelma ei korvaa anomusta. Anomus on aina tehtävä palvelun saamiseksi.

 

Myöhemmin palvelusuunnitelmaa käytetään hyväksi palveluja myönnettäessä, ja jos palvelusuunnitelmasta puuttuu vaikkapa henkilökohtaiseen apuun liittyen viikonlopputunnit tai harraste- ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen liittyvät tunnit, saattaa sosiaalityöntekijä sanoa asiakkaalle, että nuokin ovat lasketut perustunteihin. On kuitenkin hyvin eri asia selvitä itsenäisessä elämässään perustunteihin kuuluvista jokapäiväisistä toiminnoista vuorokauden eri aikoina kuin päästä kodin ulkopuolelle osallistumaan harrastetoimintaan tai yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen vaikkapa yhdistys- tai puoluetoimintaan. Subjektiivisen oikeuden piirissä olevien avustajatuntien määrän tulee olla asiakkaalle yksilöllisen tarpeen mukaan laskettu määrä, ja ns. harrastetuntien määrä lain mukaan tulee olla vähintään 30 tuntia kuukaudessa.

 

Nyt näyttäisi olevan menossa sosiaalitoimen lisäksi tiedon panttaus/ asiakkaan pompottelu luukulta toiselle myös terveydenhuollon puolella. Olen törmännyt lähiaikoina useisiin tilanteisiin, joissa asiakkaalle on sanottu suoraan, että kuntoutusohjaaja ei halua antaa lausuntoa vaikkapa asunnonmuutostöihin tai terveyskeskuslääkäri on väittänyt asiakkaalle, että hänen pitää hakea apuvälineensä ja tukilastansa sieltä ”mistä viimeksikin”, eikä lääkäri ole suostunut antamaan asiakkaalle maksusitoumusta – saati selvittämään asiakkaan tarvetta ja kuinka asiassa edetään. Kun ihminen vammautuu, saa hän ensimmäiset lastansa ja apuvälineensä siitä hoitopaikasta, missä hänen tilanteensa ja elämässä selviämisensä hoidetaan vähimmäistasolle. Jatkosta vastaa sitten paikallinen terveyskeskus ja usein potilaana ollut kirjoitetaankin perusterveydenhuollon piiriin.

Kun asiakas vuoden tai muutaman päästä tarvitsisi apuvälineisiinsä päivitystä, hän jää asiansa kanssa helposti yksin, ja hän joutuu tekemään kohtuuttoman paljon työtä selvittääkseen, mistä ne apuvälineet sitten tulevat jatkossa. Jos hänelle on teetätetty vaikkapa yksilöllisesti jalkaproteesi, hän luonnollisesti luulee saavansa sen samasta paikasta, missä ensimmäinen tehtiin. Mutta ei. Siellä hänelle kerrotaan, että pitää saada maksusitoumus. Maksusitoumuksen metsästyksestä tehdään mahdollisimman vaikeaa, kun oma terveyskeskuslääkäri ei mahdollisesti tunne käytäntöjä tai haluaa tahallaan pimittää tietoa ja väittää asiakkaalle, että hänen pitää pyytää maksusitoumus toisaalta, vaikkapa siitä sairaalasta, missä hänet hoidettiin onnettomuuden jälkeen. Tuossa sairaalassa ei kuitenkaan ole enää mitään tietoa tai hoitavaa tahoa, koska asiakas on siirretty perusterveydenhoitoon. Luukulta luukulle pompotus on valmis. Aikaa tuhraantuu ja asiakas jää heitteille. Liian usein palvelun/apuvälineen saaminen aiheuttaa lisävaivoja, kipuja ja vamma saattaa jopa oleellisesti huonontua pitkittyneen palveluhaluttomuuden vuoksi. Ikävä kyllä mottona tuntuu olevan mahdollisimman huonoa mahdollisimman kalliiseen loppuhintaan. Kun palvelut kilpailutetaan kestämättömällä tavalla, tulevat niiden vaikutukset usein myöhemmin maksamaan jopa alkuperäisin ”kallista” kalliimmaksi, kun huonoa apuvälinettä joudutaan paikkailemaan ja korjailemaan useaan kertaan.

 

Onneksi nykyisin on netti ja jokainen voi googlettaa oman vammansa vammaisjärjestön tai hakeutua mukaan potilasjärjestöön, josta löytyy usein paitsi arvokasta vertaistukea niin myös oivia lakimiespalveluja, joilta voi hakea apua päätöksistä valittamiseen sekä tietoa, mistä apua olisi saatavilla kulloiseenkin arkiseen tarpeeseen. On ikävää, että hyvinvointivaltio on kutistunut hyssyttelyvaltioksi, josta on erittäin vaikeaa löytää asiallista tietoa mahdollisimman nopeaan avuntarpeen selvittämiseen. Usein selkeä apu hyvin kohdennettuna tulisi kaikille osapuolille halvimmaksi, enkä voi ymmärtää, miksi yhteiskunnan sote-ammattilaiset hyssyttelevät ja pimittävät tietoa ja apuaan.

 

Näin Työn päivänä toivon, että Suomi pystyy jatkossa tarjoamaan parempaa vammaispalvelua sekä terveydenhoitoa oikeaan aikaan, jotta apu sekä ammattilaisia vaativat toimenpiteet voidaan pitää Suomessa. Yhteiskunta on juuri niin vahva, mitä sen heikoin ja pienin osanen on. Pidetään huolta toisistamme!

 

Sari Lehikoinen

toimittaja, Kynnys ry

Yksi vastaus to “Hyshys”

  1. Sari Riskumäki

    Aikoinaan johtava sosiaalityöntekijä sanoi minulle että tietää velvollisuutensa kertoa asiakkaalle palveluista mutta hän katsoo ettei heidän tarvitse mainostaa niitä 🙂

    Vastaa

Kirjoita vastaus

  • (ei julkaista)

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>